Pikkupetunia (jonka jotkut tuntevat miljoonakellon nimellä) tuntuu olevan käsittämättömän kestävä kesäkukka. Siinä se nököttää kuistin pöydällä viikosta toiseen, säällä kuin säällä, ja vettä se saa n. kerran viikossa. Välillä se on ollut niin kuiva, että sitä on ehditty jo luulla menetetyksi tapaukseksi, mutta reilusti vaan vettä ja jokunen tunti odottelua, niin kasvi on taas oma pirteä itsensä... Käsittämätöntä.
Pionia ei turhaan tituleerata kukkien kuningattareksi... Tuntuu, että kukinta vain paranee vuosi vuodelta - eikä sen eteen tarvitse tehdä mitään. Kun pioni on todennut kasvupaikkansa hyväksi, se ei lannistu kylmyydestä, kuumuudesta tai kuivuudesta. Märkyys varsinkin talvisin voi koitua pionin kohtaloksi, mutta onneksi tontti viettää jokaisesta kohdastaan johonkin suuntaan, joten seisomaan jäävää vettä ei juuri tarvitse pelätä. (Ja tämä pioni ei onneksi tiedä sitä, että sen pitäisi vaatia oikein aurinkoinen kasvupaikka...)
Varjolilja on yksi perinteisimpiä puutarhakasveja, eikä syyttä; kasvupaikaksi käy melkein mikä paikka tahansa auringosta puolivarjoon tai jopa varjoon, hoitoa ei tarvita oikeastaan lainkaan istutuksen jälkeen ja jos sen antaa vain olla, se lähtee varsin helposti myös leviämään.
Itse asiassa varjoliljan kanssa ongelma on toisinaan juuri siinä, että se lähtee varsin helposti leviämään... Ruusuaita pitäisi siistiä, mutta en mä millään raaski, kun siellä on noin komeat varjoliljakasvustot. :'D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti