Taistelua syreenin kanssa

Pihasyreeni on yksi vanhojen pihojen suosituimmista pensaista, ja tokihan sitä meidänkin mökiltämme löytyy. Ei siinä mitään, ihan mukava puska ja kukkiessaan kaunis, mutta versoo ihan hulluna ja hoitamattomana alkaa ennemmin tai myöhemmin näyttää aivan karmealta. Joka suuntaan sojottaa oksia, joihin ehkä tulee kesällä pari lehteä päähän, osa oksista on syystä taikka toisesta kuollut pystyyn. Kaunista. Vähän tähän malliin:

Helpoimmallahan urakasta pääsisi, kun vetäisisi kaiken vain maata myöten matalaksi (ja varmuuden vuoksi vielä nakkaisi dynamiittia perään), mutta vuodattamalla hieman verta, hikeä ja kyyneleitä tuostakin ryteiköstä saa vielä nätin koristeen pihan reunalle. Tässä hommassa sääli on sairautta, ja siksi jätinkin isännän kotiin ja lähdin raivaustalkoisiin kaverin kanssa. ;)

Homma toimii yksinkertaistettuna niin, että kaikki vanhat oksat leikataan surutta pois ja vain nuoret jätetään kasvamaan. Itse pidin mittatikkuna peukaloa: jos oksa oli peukkuani paksumpi, pois vain! Syreeni ei vähästä hätkähdä, joten ei kannata säikähtää poistettavien oksien määrää. Uusia versoja puskee kyllä ylös kuin sieniä sateella, joskin parina ensimmäisenä kesänä leikkauksen jälkeen kukinta voi olla hivenen vaatimattomampaa.

Kuten kuvasta näkyy, osa oksista oli todella, todella vanhoja... Kyllästyimme laskemaan vuosirenkaita, mutta päätellen siitä, mihin saakka päästiin, tämä oksa oli ainakin 50-vuotias. Lehtiä se ei enää olisi tehnyt kuin ihan latvaan, kuten moni muukin tämän pusikon paksuista oksista, joten nuorennus oli todella paikallaan.

Oksat olisi hyvä leikata ihan maata myöden, mutta käytännön syistä päädyimme mittaan "niin alhaalta kuin mahdollista". Käytännössä se tarkoitti mitä tahansa mittaa väliltä 10-50 cm, kiitos tiheän oksaston, kivien ja kaiken muun epämääräisen, mikä hankaloitti urakkaamme. Eivätpä ne tapit sieltä kesällä näy, kun kaikki oksat ovat täynnä lehtiä... Toivottavasti ainakin.

Muutaman tunnin huhkimisen jälkeen nurmikolla lojui valtava määrä oksia ja risuja, mutta silti näytti siltä, kuin aidasta ei puuttuisi ensimmäistäkään oksaa. Onko se sitten hyvä vai huono asia, en tiedä. :D  Joka tapauksessa keinun vieressä oleva aidanne alkaa näyttää jo huomattavasti paremmalta. Täytyykin muistaa napata siitä vähän kesemmällä kuva, jostain syystä viime kesäisissä kuvissa ei ole ensimmäistäkään otosta syreenistä.

Tämä vähän etäämmällä oleva "rytökärpän pesä" (kuten isäni niin kauniisti asian ilmaisi) sen sijaan jäi totaalisen keskeneräiseksi, koska nuo paksut oksat saivat käämit palamaan ihan täysin. Syreenin puuaines on ihan tajuttoman kovaa, ja sitä kun käsipelillä sahailee, niin epätoivo iskee moneen kertaan. Urakka jatkunee siis ensi keväänä...